9.8.08
Kun asiat rupeavat menemään pieleen, kaikki menee. Tai siltä ainakin tuntui lauantaina.
Keskiviikkona tietokone sanoi sopimuksen irti. Edelleen ärsyttää enkä asiaa jaksa pohdiskella sen tarkemmin mutta pääasia on että taas pelittää. Vietin torstain ja perjantain kynsiäni pureskellen ja miettien että mitä tekisi. Voisin jopa sanoa että ns. mela otsassa paisui valtaviin mittoihin, mikä ehkä pahensi lauantain fiilistä.
Lauantaina lähdettiin ostamaan autoa lähes 300 km päästä. Heräsimme 5.30 että pääsemme kahvin jälkeen matkaan. Ensin vietimme mukavan hetken (puolisen tuntia) pankkiautomaattien kanssa taistellen, näin jälkeen päin kävi mielessä lentomatkamme vaikeudet, miten niitä alusti pieni vaikeus (Mirin karkaaminen) ja miten kaikki voi mennäkään pieleen.

Noh, pääsimme matkaan, yli puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Tiedossa oli että autoliikkeessä ollaan paikalla klo 9-12, kellohan oli vasta vähän yli seitsemän, hyvin keretään. Ajoimme motaria ja liikennettä oli, koko ajan kuitenkin pääsimme sujuvasti eteenpäin. Kunnes tuli n. 3 km pikkutietä pitkin (josta pääsee toiselle motarille). Liikenne pysähtyi eikä liikkunut. Viiden minuutin välein päästiin pari sataa metriä eteenpäin ja taas seistiin. Oletimme kaikkien haluavan Garda-järvelle ja että liikenne paranisi risteyksen jälkeen mutta ei, kaikki halusivat motarille.
Motarin kohdalla selvisi syykin ruuhkaan, tietulliasemalla oli vain yksi biglietti-kaista käytössä ja autoja oli todella satoja.
Ajoimme motaria, liikenne pysähteli muutaman kilometrin välein. Tuskanhiki valui jo, tuohon edelliseen parin kilometrin matkaan oli tärvätty melkein 50 minuuttia ja tökkivän liikenteen kanssa tilanne näytti enemmän kuin huonolta. Ei nimittäin huvita tuhlata koko päivää turhaan, jos emme ehdikään puoleksi päiväksi perille. Fiilis vain parani kun takapenkiltä kuului jokaiselle koiranomistajalle tuttu ääni, ääni joka saa hyppäämään pystyyn vaikka keskellä yötä umpiunesta. Koira oksentaa. Mirillä oli huono olo ja Miri ei enää halunnut olla autossa. Koitin etupenkiltä siivota pahimpia pois, vanhasta saabista ei niin väliksi mutta kyseessähän on Villen töistä lainassa oleva auto ja mr. Munapää, joka myös HR-osaston pomona tunnetaan, ei ehkä arvostaisi lakanan läpi imeytynyttä yrjöä.
Matka jatkui ja Miri kieltäytyi palaamasta takapenkille, tunki itsensä aina takaisin jos sen sinne pistin. Alkoi myös läähättämään, autossa on siis ilmastointi. Ehdotin pysähtymistä ja koirien juottamista vaikkei aikataulu siihen olisi periksi millään antanut. Pakkohan se oli ja pysähdyttiin huoltoasemalle. Muistan luultavasti sen pysähdyksen aina. Koko huoltoasema oli tupatentäynnä porukkaa, melkein sai jonottaa että päästiin sinne. Auto tien sivuun ja Miri ulos, täydellinen ripuli. Kaavin kakkapussilla ripulia mukaani ja kuuntelin "che belli" (kehuvat kauniiksi, ei minua vaan koiria) läpätystä. Meinasin katkasta nilkkani kun kävin puskapissillä, halvatun pystysuora rinne. Pestiin juomavedellä Mirin hanuria, samalla Irkku (jonka kaikki energia oli tiivistynyt huippuunsa autossa) räkytti täyttä kurkkua ihan vaan siitä innosta että oltiin pihalla. Ja se sama che belli kimitys kuului. Puhtaasta vit... ketutuksesta melkein oksensin autoon kun päästiin jatkamaan matkaa.
Kello oli n. 10.20 ja matkaa n. 90 km jäljellä. Ei paha siis, kyllähän siinä ajassa ehtii. Näin ainakin vakuuttelin kun muutaman kilometrin välein seisoimme ruuhkassa. Mutta ei. Kello oli n. 11.50 kun kurvasimme motarilta pois ja matkaa oli jäljellä pari kilsaa. 11.57 revimme liikkeen ovea, kiinni. En jaksanut edes sanoa mitään, pissitin koiria ja koitin olla hermostumatta. Ville soitti myyjälle ja kas kummaa, lupasi tulla paikalle.
Ehkä vartin jälkeen paikalle pysähtyi iso musta BMW ja kuski vinkkasi että ajakaa perässä. Lähdimme seuraamaan. Matka jatkui ja jatkui, pari kertaa näin mielessäni kuinka tyyppi johdattaa meidät metsätielle ja vie koirat, auton ja rahat. Saavuimme kuitenkin pieneen kylään ja autosta kurkkasimme että onhan siinä ihan oikea autopiha, ei suurempaa hätää siis.
Auton, jota tulimme katsomaan, piti olla yhtä kolhua lukuunottamatta ihan hyvässä kunnossa ja hyvä laite. Niin se varmaan olikin, tai olisi ollut, jos turvatyynyt ja luistonesto olisivat toimineet (tai niiden valot olivat pimeinä ts emme tiedä vielä toimivatko ne)... Mies lupasi korjata ne, katsotaan asiaa sitten uudestaan.

Ja niin oltiin kaukana poissa kotoa ja mietittiin että mitäs sitte tehtäisiin. Lähdettiin vuorien kautta kotiin. Kovin suuret odotukset ei ollut, pysähdyttiin huonolle paikalle syömään eväitä matkalla, kompastuin siellä koiriin ja potkaisin Rassia vahingossa, seuraavat puoli tuntia oli ihan varma aiheuttaneeni sille välilevynpullistuman tms. Onneksi en.
Pysähdyimme vuoristopolulla hetkeksi.

Maisemaa

Poseeraus

Jatkoimme matkaa vuoren huipulle asti, maiset olivat mahtavat. Huipulla oli kyläpahanen, pari hotellia, rafloja ja matkamuistokojuja. Jos rahatilanne olisi ollut parempi niin olisin mielelläni jäänyt sinne yöksi. Nyt kuitenkin kiipeiltiin siellä hetki, leikittiin lumisotaa ja otettiin kuvia.

Kiipeltiin mäeltä takasin alaspäin ja siinä oli lisää lunta. Koirat juoksivat hulluina haukkuen lumessa ja Villen piti saada laskea persmäkeä.

Jostain syystä italialaisia huvitti mäenlasku. Kannattaisi heidänkin kokeilla... Käytiin vielä limpparilla ylihintaisessa kahvilassa ja lähdettiin kotia kohti.

Tie jota tultiin ylös huipulle

Lähdettiin kotiin siis, kotimatka kesti ja kesti, pikkutietä jouduttiin ajamaan niin pitkään. Kotona oltiinkin valmista kauraa, syötiin ja melkein heti käytiin nukkumaan. Pitkä päivä ja oli nuo fiiliksetkin vaihdelleet laidasta toiseen.

Ja vielä, kuka tunnistaa tämän alppilinnun ja kertoo minulle sen nimen, saa palkaksi hyvän mielen. Ja mahdollisesti voin tarjota bissen kun tavataan.

**********

Ja kyseessähän oli alppinaakka. Tarjoan itselleni bissen.